" Oi äiti, voitko hetkisen sä viettää kanssain leikkien?" Näin pyytää lapsi äidiltään, on katse kirkas silmissään. " Voi kulta, varmaan tiedät sen, mun täytyy mennä, ehdi en!" Pois kääntyy lapsi murheissaan, vain pieni nalle seuranaan. Niin yksin lapsi huoneessaan, vain nalle on häll' seuranaan: " Mua kuule nalle-ystäväin, sä oothan aina lähelläin. Mä toivon, että äiti vois, mut äiti on niin paljon pois. Mun äiti kaikkein tärkein on, oon ilman häntä onneton. "Mut kerran lapsi sairastuu, ja vieras hoitaa kukas muu. Ei ehdi äiti kiireiltään, ei lasta pientä hellimään. Kun sitten koittaa päivä uus, on ympärillä hiljaisuus. Nyt nalle yksin olla saa, on lapsi mennyt rajan taa. Nyt vasta äiti huomaa sen, pois päänsä kääntää itkien. Nyt saada ei voi takaisin, pois on kaikkein kallehin.
Tänään ihan tuttuun tapaan koulussa facebookia selasin. Eteeni tuli ilmoitus. Nyt se on poissa. Se, joka sai mut ymmärtämään, että kaikki hevoset on hyviä. Kaikki osaa jotain erityistä. Kaikissa on sitä jotain.
En itkenyt. En pystynyt. Suru pyöri kyllä sisällä. Mutta ei. Ei kyyneleitä.
Suurinpiirtein vuosi sitten normaaliin tapaan tunnin lopussa opettaja kysyi: "Haluaisitko tulla estevalmennukseen ensiviikolla?" Tottakai menin, innoissani olin. Mutta oliko suosikkituntihevoseni vielä vapaana? Entä ne muut hienot hyppääjät? Ei. Piti valita joko se hyvä hyppääjä, jota inhosin tai sitten se toinen, jonka luulin olevan huono hyppäämään ja äärettömän laiska. Eli lyhyemmin, Rinja tai Leksi. Päädyin siinä Leksiin kun sillä en ollut pitkään aikaan edes mennyt. Naureskelin vain, että mitä mahtaisi tulla. Siinä oli vielä yksi tunti ennen valmennusta, jonka tietenkin sitten menin Leksillä. Kannukset ja raippa olivat varmuuden vuoksi, ettei itseään tarvitsisi nolata, jos se ei lainkaan liikkuisi. Mutta kun hyppäämään aloimme, käsitykseni kaikista lehmän laiskoista hevosista muuttui. Niiltähän löytyy vielä se kovinkin vaihde. Olin hämmästynyt. Vanhasta Leksi-mammasta, tuntipullasta, joka oli mielestäni enemmän maastoputte, löytyi se vaihde, milloin se hyppää minkälaisen vain esteen. 90cm isompaa me ei ikinä hypätty, koska lopetin helmikuussa tunnit jo. Mutta se oli tarpeeksi vauhdikas nappaamaan seuramestaruuksissa viidennen sijan. Olin ylpeä.
Luonteeltaan Leksi oli tammamainen. Se vihasi kovia harjoja ja satulaa. Jotenkin ymmärsin kyseistä hevosta hyvin. Se nousi äkkiä lempituntihevosteni kärkeen ja pysyi siellä. Ja tulee aina pysymään. Tänään, 16.11.2015, Leksi jätti kaikkien meidän sydämiin kavion jäljen ja lähti katselemaan meitä pilven reunoilta. Hyvästi ystäväni, kaipaan sinua ikuisesti.
Lepää rauhassa Leksi, 14.7.1998-16.11.2015
Kuvamateriaalia ei ole kuin se yksi, mitä tänne en saa, mutta vuoden vanha kisavideo löytyy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti